Tällä sivulla Susinartuissa mukana olevat kuorolaiset ja taiteilijat kertovat omista ja sukunsa kosketuskohdista sisällissotaan. Julkaisemme mielellämme myös Susinarttujen ystävien ja kiinnostuneiden ihmisten tarinoita tällä sivulla. Erityisesti meitä kiinnostavat naisten ja tyttöjen tarinat.

Kulkeeko sinun suvussasi kiinnostava sisällissotaan liittyvä kokemus tai tarina, lähetä se meille (yhteystiedot alla)?

Naiskuoro Telluksen kakkossopraano Virpi Koskela:

SISÄLLISSODAN JÄLKIKOKEMUKSIA TAMPEREELLA JA POHJANMAALLA

Minua alkoi kiinnostaa vuosi 1918 1990-luvun viime vuosina, kun olin Tampereella lasten ja nuorten AHAA Teatterissa taiteellisena vastaavana.  AHAA Teatteri sijaitsi tällöin Morkussa, vanhassa rautatietyöläisten seurain talossa radan varressa.

Morkussa ja muilla Tampereen tapahtumapaikoilla koettua

Morkku oli rakennettu 1900-luvun alussa, joten se oli nähnyt monenmoista. Osa näyttelijöistä, jolla oli väliaikaisen kämpän tarve ja joka nukkui joskus talossa, kertoi kummituksista. Eräs mies jopa kieltäytyi enää nukkumasta siellä, koska tiloissa oli öisin niin ”levotonta”. Kohtasin itsekin näitä tuntemuksia – ensin keskellä päivää – sitten myös illalla ja alkuyöstä niin talon kellarissa, keskikerroksessa kuin vintilläkin.  Yhtenä iltana istuin talossa vierailevan naisohjaajan kanssa vintillä pitkän siivouspäivän jälkeen.  Olimme puhuneet talon historiasta, siitä, miten se luultavasti liittyi sisällissotaan. Istuimme hiljaa rakentamattoman vintin poikkihirrellä, kun aloimme kuulla raahautuvaa ääntä takanamme olevasta nurkasta. Mielikuva oli selvä ja vahva, meitä kohti raahautui haavoittunut, ammuttu ihminen.

Vuonna 1998 synnytimme näyttelijäryhmän kanssa talon historiaan väljästi pohjautuvan näytelmän ”Morkunmäen marraskuu”.  Eräässä kohtauksessa portaiden alla olevasta komerosta astuu nainen myrskylyhty kädessään ja laulaa pimeässä ”Minä suojelen sinua kaikelta”. Jostain syystä tuo kohtaus aina kolahti niin itseeni kuin muihin tekijöihin ja katsojiin varsin vahvasti, emmekä osanneet selittää, että miksi. Vasta nyt, vuonna 2018 olen kuullut, että kyseinen talo toimi sisällissodan aikana mm. punakaartilaisnaisten vankilana. Lähelle, Tampereen tavara-aseman seinää vasten, teloitettiin suuri määrä ihmisiä. Esiinnyin paikallislehden jutussa muutaman näyttelijän kanssa kädet levitettyinä tuolle seinälle, kun Morkunmäen marraskuu tuli ensi-iltaan.  Samoihin aikoihin perustimme myös yhdistyksen, joka halusi pelastaa talon.

Tuolloin, ”Morkunmäen marraskuun” aikoihin luin paljon sisällissodasta ja lukeminen jatkui, kun yritimme muutamia vuosia myöhemmin, 2000-luvun ensi vuosina, saada rahoitusta Legioonateatterissa toteuttavaan sisällissotadraamaan (joka käsittelee naisen näkökulmaa sisällissotaan – molemmilta puolilta) käsikirjoittaja Anneli Kannon ja muiden produktioon sitoutuneiden kanssa.  Rahaa ei herunut, aihe oli vielä liian ”kuuma”. Muutama vuosi siitä alkoi sisällissota-aiheisten elokuvien tuotanto ja mikä parasta, Anneli kirjoitti ja julkaisi Veriruusut -teoksen, joka onkin jo tuottanut useita merkittäviä teatteriesityksiä.

Noina vuosina tietoni aiheesta karttuivat ja Tampere alkoi näyttäytyä minulle, Pohjois-Pohjanmaalta tänne tulleelle, varsin toisin – myös sotatantereena, joka ei ole aina ollutkaan niin kovin ”reilu” kaikkia kohtaan. Mutta niin kai se on kaikkialla, missä ihminen on tarttunut aseeseen. Olen kokenut Tampereella monia paikkoja, joissa sodan haamut vaikuttavat. Yksi niistä on Aleksanterinkirkon puistossa oleva ”Suru”-veistos, käsiensä väliin suojautuvan (rukoilevan tai anovan) naisen patsas, jota ei ole koskaan virallisesti paljastettu, jossa ei ole mitään laattaa. Patsas on pystytetty Tampereen taisteluissa käytetyn, kaupungissa keskustassa sijainneen suurimman joukkohaudan äärelle. Katsokaapa joskus Pyhäinmiesten(/naisten) päivänä kyseistä patsasta: Sen ympäristö on täynnä kynttilöitä.

Luulen tietäväni myös, missä Pyynikillä sijaitsevat siellä pikateloitettujen naisten kalliot. 1990-ja 2000-luvun vaihteessa siellä vielä vaelsi vanhoja naisia laittamassa ruusuja – salaa. Kallioon on kaiverrettu Raamatun teksti: ”Ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu…” ja jotakin muuta, mikä ei enää näy kovin hyvin.

Pappa Tampereella 1918

Tarinani sisällissodan kanssa kuitenkin jatkuu ja sai uuden, erikoisen käänteen, joka liittyy vahvasti Tampereeseen. Sain muutamia vuosia sitten kuulla, miten 1970-luvun alussa kuollut pappani, äitini isä, oli taistelut pohjanmaalaisten vapaaehtoisten joukossa Tampereella.  Hän oli tuolloin 17-vuotias. Minulla on itselläni 17-vuotias tytär, jonka en missään olosuhteissa antaisi lähteä sotimaan ketään vastaan – oli hän sitten poika tai oli tilanne mikä hyvänsä. Tuolloin aika oli toinen. Pappani vanhemmat saattoivat jopa olla ylpeitä pojastaan. Tarina ei kerro, missä ja miten pappani täällä Tampereella taisteli, mutta mielikuvitukseni on nähnyt hänet nimenomaan Morkun lähellä hyökkäämässä ruotsalaisprikaatin kanssa – sekä monessa muussa paikassa, joita olen vuosien varrella ”nuuskinut”.  Nuoret miehet, nuorimmat, laitettiin hankalimpiin paikkoihin, he myös usein teloittivat vankeja tai kiinni saatuja. Jos he itse halusivat näihin tehtäviin. Tämä on aina ollut yksi todiste sotimisen brutaalista luonteesta.

Pappani ei koskaan kertonut (tiettävästi) kenellekään juuri mitään sisällissodasta Tampereella tai missään muuallakaan. Ainoa, mikä hänestä tiedetään, ja oli hyvin näkyvää, oli muutama kranaatin sirpaleen poistama sormi toisessa kädessä. Toinen asia, jota enoni kertoo, on, että pappa olisi ollut myös punaisten vankina lukittuna johonkin aittaan, johon hänen tuleva vaimonsa oli tuonut hänelle evästä – mutta tämä tapahtui kai jossakin Pohjanmaalla eikä kukaan tiedä tarinasta sen enempää. Tai ainakaan minulle ei ole kerrottu.

1960-luvulla sisällissodan sukutaustojen seka-avioliitto herätti närää Pohjanmaalla

Olen syntynyt 1965 niin, että äitini oli jo raskauden alussa, kun vanhempani menivät naimisiin. Se oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus tuohon aikaan. Vapaamielisellä 60-luvulla oli kuitenkin omat sääntönsä, ainakin Pohjois-Pohjanmaalla. Vanhempieni oli nimittäin haastavaa seurustella ja mennä kihloihin sekä naimisiin, kun osa äitini (valkoista) sukua vastusti asiaa kovasti. Isäni oli pohjoisen (punaisesta) vasemmistolaishenkisestä suvusta. Äitini serkut, näiden vanhemmat ja todennäköisesti myös jotkut muut perheenjäsenet vastustivat liittoa. Yksi serkuista, nuori poliisi, levitti tietoa isästäni, että tämä olisi ”poliisin mustissa kirjoissa”.

Tämä aiheutti suuren surun äidilleni ja vihan ”kimpauksen” isälleni. ”Poliisin mustat kirjat” tarkoitti rikosrekisteriä, jota isällä ei ollut. Isääni myös nimiteltiin kommunistiksi ja roistoksi, mikä aiheutti sen, että isäni marssi kyseisen poliisin luo ja antoi tämän kuulla kunniansa. Vajaa kaksimetriselle poliisille meni alle 170 senttisen miehen viesti perille – ja puheet peruttiin.  Nuoret pääsivät naimisiin ja myöhemmin isästäni ja poliisista tuli hyviä ystäviä. Tietääkseni äitini isä ei kuitenkaan koskaan vastustanut liittoa, vaikka hänellä oli siihen kenties painavimmat syyt – olihan hän sentään taistellut punaisia kommunisteja vastaan?

Muistan pappani hiljaisena ja lempeänä. Sellaisena, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään.  Hän hymyili aina minulle, pyysi (häntä komennuksessaan pitäviltä naisilta salaa) toiseen huoneeseen ja antoi purkista pikkukolikoita. Muistan miten jännittävää oli ottaa vastaan rahaa mieheltä, jonka toisesta kädestä puuttui sormia. Toisessa kädessä oli myös tatuointi, jossa nyrkit puristivat toisiaan. Takaa nousi aurinko. Olin 7-vuotias, kun hän kuoli, enkä koskaan uskonut törmääväni häneen uudestaan – varsinkaan tällaisessa yhteydessä. Me molemmat olemme kokeneet paljon tässä kaupungissa: Minä huomattavasti positiivisempia asioita. Jotenkin sillä on minulle iso merkitys, sellainen, mitä on vaikea selittää. Aivan kuin olisin täällä jotenkin pappani asialla.

Minulle Susinartut -kuoroteoksessa laulaminen on ensisijaisesti rauhantyötä. Olen pasifisti, sanan kaikissa merkityksissä. En usko sotaan, taisteluun, kapinaan enkä panetteluun. En usko politiikkaan, mikä perustelee nuo edelliset. En usko toisten ihmisten nimittelyyn enkä panetteluun. Nykyään yhteiskunnassamme tapahtuu omituisia asioita, ihmiset vihaavat ”olemattomia”, parjaavat toisiaan tietämättä mistä puhuvat. Hölpöttävät hölpötystä, kuten mieheni sanoisi. Minä haluan olla mukana lisäämässä tietoa ja kokemusta siitä, että toisinkin voi elää. Susinartut on sellainen proggis.

Kuva: Virpi Koskelan vanhemmat

 

Naiskuoro Telluksen sopraano Kaarina Porkkala:

ISÄNI JA SETÄNI KOKIVAT SISÄLLISSODAN VASTAKKAISILLA PUOLILLA

Kerron tässä otteen oman sukuni tarinasta Suomen sisällissodassa. Kertomus on yksi tuhansien joukossa, mutta erikoiseksi sen tekee se, että voin kertoa tapahtumista, joita oli kokemassa oma isäni.

Häädetyn torppariperheen poikien erilaiset kohtalot

Isäni Matti Porkkala syntyi torpparin nuorimpana yhdeksästä lapsesta 1895. Kauhajoen Krankkakylässä Sjöbergin talon mailla. Porkkalan torpassa elettiin vaatimatonta elämää. Kahden ja puolen hehtaarin suuruinen vuokrapelto antoi ruuan, tarvekalut tehtiin itse eikä rahaa juuri ollut. Kodin henki oli kuitenkin turvallinen ja tasapainoinen; vanhemmat uskoivat Jumalan johdatukseen ja tyytyivät osaansa kasvattaen lapsensa samassa hengessä. Taksvärkkinä tehtiin kartanoon sata työpäivää vuodessa omin eväin. Matin ollessa yhdeksän perhe sai häädön, koska katovuosi ajoi perheen pään ansaitsemaan elantoa muualle eikä taksvärkkipäiviä saatu täyteen.

Perheen vanhin veli oli onneksi jo päässyt elämisen syrjään kiinni hankittuaan leipurin ammatin ja perustettuaan leipuriliikkeen naapuripitäjään pieneen sahayhteisöön. Näin hän pystyi tarjoamaan vaatimattoman huoneen elämisen jatkoksi vanhemmilleen ja Matille, joka enää asui kotona autellen isäänsä ja käyden ahkerasti kiertokoulua. Luonnollinen elämänkaari Matti pojalle olisi ollut häädetyn torpparin poikana sosialististen aatteiden levitessä maaseudulle siirtyä sahalle lautapojaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt ja syy oli siinä, että perheen isä ei koskaan lähtenyt mukaan työväenliikkeeseen vaan teki työtä Jumalaansa luottaen ilman katkeruutta. Myös leipuriveli oli löytänyt uskonnollisen liikkeen ja toimi siinä aktiivisena.

Toinen vanhemmista veljistä, Eemeli nimeltään lähti vaeltavana kisällinä jalkapatikassa Helsinkiin. Siellä hän tutustui Matti Kurikkaan ja hänen utopistisosialistisiin ajatuksiinsa ja liittyi myöhemmin Sosialidemokraattiseen puolueeseen.

Räätälistä Cygnaeuksen seminaariin

Matista ei siis tullut työmiestä. Hän halusi kansakouluun. Lahjakkaalle pojalle koulunkäynti oli helppoa. Piirroksia syntyi kouluvihon reunoihin ja musiikki kiinnosti niin paljon, että poika rakenteli itselleen viulun ja opetteli soittelemaan vaatimattomia sävelmiä. Kansakoulusta hän pääsi täysin oppineena 12-vuotiaana. Sitten oli edessä työnhaku. Ensiksi Matti pääsi veljensä avulla Vaasa-lehteen juoksupojaksi ja sitten oppipojaksi paikalliselle räätälimestarille. Taas veli oli apuna, kun 12-vuotias haki oppipojaksi, vaikka ikäraja oli 15 vuotta. Työpäivät olivat pitkiä ja päivien päätteeksi käytiin lisäksi käsityöläiskoulua.

Kuitenkin aikaa ja innostusta riitti soittamiseen, piirtämiseen ja uutena harrastuksena valokuvaamiseen. Näistä kaikista kertyi nuorelle pojalle lisäansiota ja omatekoisen kameran korvasi pian tehdastekoinen, joka oli helpompi käyttää. Neljän vuoden kuluttua oppisopimusaika päättyi ja Matti oli valmis räätäli, joka kisällinä oli oikeutettu harrastamaan räätälin ammattia mestareiden liikkeissä. Työpaikka löytyi kotipitäjästä Kauhajoelta ja kortteeri Panulan talosta. Tämä oli onnenpotku Matille ja merkitsi paljon enemmän kuin vain asuntoa. Talon Eelis poika oli nimittäin musikaalisesti lahjakas ja oli saanut opetusta viulunsoitossa ja nuoteista lukemisessa. Nyt alkoi nuorten miesten yhteinen soittotaival, joka synnytti kymmenen vuotta myöhemmin ensimmäisen maaseutuorkesterin koko maassa.

Nuori Matti (kuvassa) ei halunnut loppuelämäkseen jäädä räätäliksi vaan haaveili kansakoulunopettajan ammatista. Opiskelupaikka löytyi Jyväskylästä, seminaarista, jonka Uno Cygnaeus oli perustanut 50 vuotta aikaisemmin Suomen ensimmäiseksi opettajanvalmistuslaitokseksi. Seminaariaika oli Matille mieluisaa ja hän osallistui innokkaasti myös opiskelijoiden kulttuuririentoihin; runonlausunta, kuorolauluun, viulunsoittoon. Valokuvaus pysyi myös kuvassa mukana ja vielä hän liittyi Jyväskylän kaupungin amatööriorkesteriin soittaen siinä viulua koko seminaariajan loppuun asti.

Seminaarivuosina Matista kasvoi tulisieluinen kansansivistäjä, joka sisäisti täydellisesti ajatuksen kansakoulunopettajasta kansan monipuolisena kasvattajana ja valistajana. Tähän opettajakuvaan kuuluivat myös koulun ulkopuoliset sivistys- ja kulttuuririennot. Kesällä 1917 räätäli Matti Porkkala oli valmis kansakoulunopettaja. Ensimmäinen opettajanpaikka löytyi heti syksyllä Peräseinäjoelta.

Matti taisteli vapaussodassa

Yhteiskunnan kehityksen suunnasta oli vallalla kaksi täysin toisistaan poikkeavaa käsitystä ja se johti sotaan, jota kutsuttiin vapaussodaksi tai luokkasodaksi. Uusi opettaja Matti Porkkala seurasi tiiviisti asioiden kehitystä. Hän oli tietoinen kansan kahtiajakautumisesta ja omasta taustastaan käsin hänellä riitti ymmärrystä molemmille puolille.

Valinnan tekeminen oli kuitenkin helppoa; hän asettui puolustamaan laillista yhteiskuntajärjestystä ja oli ensimmäisten joukossa liittymässä valkoisen Suomen armeijaan. Tämä oli muodostettu julistamalla suojeluskunnat, joiden ydinaluetta Etelä-Pohjanmaa oli, hallituksen joukoiksi.   Sotataitoisia miehiä oli olemassa Suomen Kaartin ajoilta ja heidän johdollaan pieni ryhmä peräseinäjokisia aloitti sodankäynnin opettelun. Myöhemmin ryhmä liitettiin Suomen Tasavallan Vartiostoon ja sitten Seinäjoen pataljoonaksi. Jääkäreiden johdolla pataljoonaa koulutettiin taistelukuntoon pari kuukautta, jonka jälkeen se siirrettiin Länkipohjaan. Siellä käytiin yksi sodan ratkaisutaisteluista, jonka jälkeen Tampereen valtaus saattoi alkaa.

Matin sotaretki kulki vähitellen Hämeenlinnaan toukokuun alussa, jolloin taistelut olivat jo ohi. Miehet joutuivat vartioimaan sotavankeja, jotka oli sijoitettu entisiin venäläisiin kasarmeihin. Pieni tapahtuma oli koitua Matille vahingoksi. Hän jutteli leirillä itkevän pikkutytön kanssa, joka kertoi, että oli ollut Toijalan asemalla sopankeittäjän apulaisena, kun hänet vangittiin. Tyttö kertoi, ettei hän ollut koskaan ollut mikään punainen.

Matti lohdutti tyttöä ja kertoi, että tämä pääsee vapaaksi, kun hänen asiansa on tutkittu. Samana päivänä Matti sai tiedon joukkueensa siirrosta Viipuriin. Hän halusi kuitenkin jotenkin auttaa tyttöä lupauksensa mukaan ja meni vartio-osaston johtajan puheille selostaen tytön asiaa ja toivoi pikaista tutkintaa. Majuri katsoi Mattia tiukasti silmiin ja sanoi: ”Kun olette noin sotilaallisesti asianne esittänyt, en tee teille mitään, mutta jos näin ei olisi, seuraukset olisivat vakavat. Te olette puhunut vangin kanssa ja se on luvatonta. Saatte mennä.”

Miehet olivat tehneet Seinäjoella kirjallisen sopimuksen kolmen kuukauden palvelusajasta lähtiessään sotaan. Nyt Viipurissa aika oli tullut täyteen ja taistelut olivat loppuneet. Joukko-osaston johtaja ei kuitenkaan pitänyt kiinni sopimuksesta, joten Matti valittiin lähtemään kaupungin komendantin puheille. Komendantti lupasikin keskustella esimiestensä kanssa asiasta. Oli sunnuntai toukokuun lopulla 1918.

Seuraavana päivänä miehet päättivät olla menemättä harjoituksiin odotellessaan päätöstä. Kapinahan se niissä oloissa oli ja 26 miestä suljettiin erääseen huoneeseen kahden kiväärimiehen vartioidessa ovea. Tunnelmat olivat tyrmistyneitä; voittoisat sotilaat omiensa vankeina.  Pataljoonan päällikkö majuri Eric Schauman tuli ilmoittamaan vangeille: ”Mitä minä näkee, minä näkee kapinallisia! Te tulette kaikki ammuttavaksi alas.” Jälleen Matti valittiin edusmieheksi kaupungin komendantin puheille, mutta sinne pääsy vankeudesta oli haasteellista. Avun antoi toinen vartijoista, joka ei ollut oikein halukas näkemään tovereitaan vangittuna. Hän päästi Matin livahtamaan komendantin puheille. Onnistunut vierailu vapautti miehet, joiden oli kuitenkin jäätävä palvelukseen vastoin sopimusta.

Arvo ”Poika” Tuominen oli se vartija, joka auttoi miehet pääsemään vapauteen. Hän oli tamperelaisen, vasemmistolaisen Kansan Lehden päätoimittaja. Tampereen valtaamisen jälkeen oli täydennettävä joukko-osastoja yleisellä kutsunnalla. Ystävien kehotuksesta Arvo Tuominen oli liittynyt silloin mukaan. Tapahtumat tekivät Matti Porkkalasta ja Arvo Tuomisesta ystäviä vuosikymmeniksi eteenpäin, vaikka miehet edustivat vastakkaisia aatteellisia näkemyksiä: toinen vakaumuksellisena oikeistolaisena ja toinen yhtenä suomalaisen vasemmiston johtohahmona.

Eemeli toimi punaisten välskärinä ja teloitettiin

Kansalaissodan aikana Matti joutui kokemaan läheisesti kansalaissodan kauhistuttavuuden.  Veli Eemeli oli lähtenyt etsimään työtä leipurinkisällinä ja päätynyt Loviisaan. Matkan varrella hän oli tutustunut Matti Kurikan ihanteellisen sosialismin oppeihin. Eemeli vastusti monen muun punaisten maltilliseen siipeen kuuluvan tavoin aseellista taistelua, mutta joutui tapahtumien kulussa mukaan sotaan. Hän oli saanut Venäjän aikaisessa armeijassa välskärin koulutuksen ja toimi punaisten ensiapujoukoissa. Kun Matti taisteli Tampereen ympäristössä, Eemeli hoiti haavoittuneita Lahden seutuvilla.

Huhtikuun alkupäivinä Eemeli tuli käymään kotonaan Loviisassa. Kahta pikkupoikaansa hyvästellessään hän sanoi: ”Olkaa pojat kilttejä äidille, jos isä ei koskaan palaa.” Asemalla oli jotakin häiriötä junan lähdön kanssa ja viisi miestä odotteli matkan alkamista. Samalla asemalle saapui ryhmä saksalaisia sotilaita ja muutama kiihkomielinen valkoinen ja miehet pidätettiin. Valkoiset vaativat miesten ampumista välittömästi pahimpina kapinallisina, mikä saksalaisia ihmetytti varsinkin, kun he näkivät Eemelillä käsivarressa lääkintämiehen tunnuksen. Painostuksesta saksalaiset veivät kuitenkin miehet aseman takana olevaan metsikköön ja ampuivat heidät siihen.

Kuultuaan laukauksen pojat lähtivät uteliaina asemalle, laukaukset kun eivät olleet Loviisassa aivan tavallisia. Vastaantulijat kertoivat pojille, että isä on ammuttu. Yhdessä hätääntyneen äidin kanssa pojat hakivat isän ruumiin vesikelkalla kotiin ja hautasivat hänet myöhemmin joukkohautaan Loviisan hautausmaahan. Perhe joutui tämän järkyttävän tapahtuman jälkeen kokemaan puutetta ja mielivaltaa vallanpitäjien taholta. Eemeli oli vaimoineen pitänyt kahvilaa, mutta kun jauhoja ei saatu, ehtyi elinkeino. Kotietsinnässä vietiin tarvekaluja ja muuta omaisuutta sekä laatikollinen kuivattua leipää ja väitettiin kaiken olevan varastettua. Kerjuupussin kanssa pojat joutuivat ahdingossa ruokaa hankkimaan.

Veljekset Matti ja Eemeli Porkkala taistelivat kansalaissodassa vakaumuksensa puolesta, eri puolella rintamalinjaa. Molemmat taistelivat sen yhteiskuntajärjestyksen puolesta, jota he pitivät oikeana. Toiselle vakaumus maksoi hänen henkensä ja toiselle, Matille se antoi pohjan hänen myöhemmälle elämälleen.

Veikko serkku kansainvälisen ay-liikkeen palveluksessa

Eemelin poika, Veikko Porkkala (kuvassa) oli yhdeksän isänsä kuollessa. Lahjakas poika tutustui isältään jääneeseen kirjallisuuteen omin päin ja osallistui Loviisan työväentalon toimintaan. Kasvua tulevaan tapahtui myös itseajattelun kautta: isä oli työläinen, sosialisti ja hänet ammuttiin aatteensa vuoksi. Vuosien saatossa Veikosta kasvoi vakaumuksellinen marxisti, jonka poliittinen toiminta vei useiksi vuosiksi eri vankiloihin milloin maanpetoksesta tuomittuna, milloin ”oman turvallisuutensa takia”. Hän teki elämäntyönsä SKDL:n järjestösihteerinä ja eritoten Kansainvälisen rakennus-, rakennusaine- ja puuteollisuuden työntekijäin liiton palveluksessa.

Matti ja Veikko Porkkalan maailmat olivat mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta siitä huolimatta heidän välilleen kehkeytyi koko elämän kestävä ystävyys. Heidän luonteessa oli sama intomielisyys, oikeamielisyys, peräänantamattomuus ja usko omaan vakaumukseen. He olivat kumpikin taiteellisesti lahjakkaita ja erittäin hyviä ja ansiokkaita puhujia.

Veikon vierailut lapsuudenkodissani olivat aina jännittäviä päiviä. En ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta äidin ääni muuttui vähän, kun hän jutteli ja valmisteli vierailua. Siihen liittyi jotakin salaperäistä, vähän ehkä pelottavaa. Matin ja veljenpojan tapaamisissa ei pohdittu paljoakaan yhteiskunnallisia asioita, vaan keskusteltiin taiteista ja Veikon hämmästyttävän laajoista puhuja- ja konferenssimatkoista ympäri maailmaa.

Minun sisällissotani

Nyt minä, isäni Matin tytär olen laulamassa niitä lauluja, jotka liittyvät isäni vapaussotaan, setäni veljessotaan ja omaan sisällissotaani. Ne laulut ovat naisten, jotka lähtivät omaan sotaansa kuka vakaumuksensa, kuka nälkänsä, kuka rakkautensa, kuka uhmansa takia. Ne laulut kertovat naisista, jotka tekivät vallankumouksen itsessään ja tarttuivat aseeseen. He uhmasivat sitä, minkä kokivat epäoikeudenmukaiseksi. He luopuivat hameestaan ja hiuksistaan ja he täyttivät itsensä sillä voimalla, jolla voi siirtää vuoria. He hävisivät sodan, mutta he olivat tehneet jotakin, mikä jäi elämään heidän jälkeensä. Jälkeen jäi myös tarinoita sodan kauhuista, pelosta, liasta, kuolemasta.

Näitä lauluja laulan muistaen isäni tarinaa, muistaen isäni veljen tarinaa, muistaen kaikkea sitä, mitä ei olisi tarvinnut tapahtua, mutta mikä kuitenkin tapahtui. Nyt olen yhtä näiden laulujen kanssa.

 

Kuvat: Ensimmäinen Heikki Gröhn, toisen kuvaaja tuntematon; kolmas kirjasta Kyyrö-Harju & Harju 1989.

Lähteet:
Kyyrö-Harju, Pia & Harju, Aaro 1989. Rikas elämä – Opetusneuvos Matti Porkkala yhdeksän vuosikymmentä. Kokemäki: Satakunnan painotalo Oy
Porkkala, Veikko 1999. Puuseppä työväenluokan palvelijana. Juva: WSOY.